Koiramaisen kivaa (#4)!

 

Moikka!

Edellisestä KK:sta on ikuisuus, joten tässä tämä tulee :) Huomio, nyt on kulunut kolme kuukautta viime osan ajasta, Lune on nyt siis hieman yli viisikuinen.

Ykkösosan voit lukea tästä, kakkososan tästä ja kolmosen tästä!

Koiramaisen kivaa!

Tunnen kolean tuulen jäytävän sisuksissani. Marraskuun kylmyys on outoa kesän lämmön jälkeen. Kävellessäni koivujen reunustamaa kujaa kohti kotia, harpon mahdollisimman nopeasti pysyäkseni lämpimänä.

Kotiovella kaivan avaimen repustani ja avaan oven, odottaen Lunen ryntäävän jalkoihini. Mutta ei, talossa on kuolemanhiljaista.

"Lune!" Kutsun koiraani huolestuneena.

Saan vastaukseksi vain vaimean, kivuliaan vingahduksen ja juoksen takki päällä sisemmälle taloon. Olohuone on tyhjä, mutta keittiössä odottaa hirveä näky.

"Lune! Mitä sulle on käynyt?!" huudahdan vaimeasti, yrittäen pysyä rauhallisena.

Keittiön pöydällä ollut lasi on ilmeisesti tippunut, kun Lune on rynnännyt sen alta ja nyt lattialla lojuu kasapäin lasinsiruja, sekä kivuliaasti vikisevä australianpaimenkoira.

Nappaan nopeasti rikkalapion ja harjan, sekä alan putsata nopeasti lattiaa päästäkseni koirani luo. Kun tie on jotenkin selvä, harppaan Lunen viereen. Koiran turkki on niin tuuhea, että sinne on voinut hyvin eksyä lasinsiruja, olisi vain hullua alkaa tutkia sitä. 

Tarkistan ripeästi Lunen käpälät, joita täplittävät melkoisen tuoreet veripisarat. Otan kaapista pinsetit ja nyppäisen muutaman kohollaan olevan sirun pois, sekä kuiskin rauhoittavasti koiralle.

Lunen silmistä heijastuu kipua, pelkoa ja kärsimystä, mikä vahvistaa ajatuksiani. Minun pitää soittaa eläinlääkäriin. Heti.

Juoksen nopeasti hakemaan huoneestani kännykän ja näppäilen tutun eläinlääkärin numeron. Puhelin soi muutaman kerran, sitten siihen vastataan.

"Hei", huohotan puhelimeen. "Täällä Ronja, Lunen omistaja. Lunen on se musta aussie, valkoisin- ja tan merkein. Joo, just se. Mä tulin juuri koulusta kotiin, ja löysin tän makaamasta keittiön lattialla. Lasi on kai pudonnut pöydältä ja Lunella on nyt lasinsiruja tassuissa, ehkä turkissa. Pari sirua sain pois."

Kuuntelen hetken ja sanon sitten: "Mun vanhemmat on töissä. Jos mä soitan niille, siinä voi kestää. Iskä on kauempana ja äidillä on kokous. Niin. Okei, eikös se klinikka ole Siltakadulla? Joo, hyvä. Mä pyydän jonkun kaverin nopsaa apuun, me tullaan ihan pian. Joo, moikka."

Lopetan puhelun ja soitan Annelle. Kerron nopeasti tilanteen ja pian ystäväni seisoo ovella, silmät huolestuneesti loistaen.

"Täällä Lune on", sanon ja osoitan keittiöön.

Anne nyökkää ja kysyy: "Etsitkö sä sen lakanan, niin mä katon vielä jos niitä siruja sais irti?"

"Joo, sopii" sanon ja helpotus hulmahtaa lävitseni. Annen täti on eläinlääkäri, joten ystäväni tietää yhtä ja toista koirien vammoista.

Käyn kaivelemassa ripeästi kaappeja, ja löydän suuren, tummansinisen lakanan. Ryntään takaisin alakertaan, jossa Anne kyykkii Lunen vierellä pinsettejen kanssa.

"Mä sain tosta pari irti, mutta osa on liian syvällä. Vaan eläinlääkäri saa ne, joten eiköhän yritetä laittaa tää ton lakanan päälle."

Nyökkään, ja levitämme lakanan puolen metrin päähän Lunesta. Nostamme koiran yhteistuumin lakanan päälle, joka on taitettu kaksin kerroin.

"Onneksi sä olet opettanut tän malttamaan ja pysymään aloillaan",  Anne sanoo. "Muuten tää olis ihan mahdotonta."

"Jep. Laitetaan nyt nopsaa kengät, klinikalle ei oo kuin seitsemän minsaa ja Lune kärsii."

Sujautan avaimet taskuuni ja laitamme kengät jalkaan. Anne ottaa lakanan toisesta päästä kiinni, ja minä toisesta. Lune makaa lakanan päällä paikoillaan, mutta eipä koira lasia tassuissaan liikkumaankaan pystyisi.

Kävellessämme ulkona panen merkille vastaantulijoiden oudoksuvan katseen, kunnes se vaihtuu huolestuneeksi näiden huomatessa loukkaantuneen koiran.

Lakana painaa, mutta selviämme klinikalle asti. Menen tiskille, jonka toisella puolella sihteeri naputtaa konettaan.

"Hei", hän sanoo ja vilkaisee Luneen huolestuneesti. "Onko tämä se koira, jolla on lasinsiruja ainakin tassuissaan?"

Nyökkään ja hän ohjaa meidät tutkimushuoneen ovelle: "Kerroin, että olette tulossa. Eläinlääkäri perui yhden koiran rokotuksen, joten voitte mennä suoraan sisään."

Eläinlääkäri, vaaleahiuksinen, hymyilevä nainen ohjaa meidät peremmälle: "Haluatte varmaan olla paikalla?"

"Joo, jos se sopii", sanon ääni väristen. En voinut itkeä silloin, kun Lune tarvitsi apua. Minun piti silloin olla se, joka auttaa, mutta nyt voisin antaa kyynelille vallan.

Eläinlääkäri katsoo minua myötätuntoisena ja Anne kuiskaa korvaani: "Kaikki on nyt hyvin. Lasinsirut otetaan pois ja Lune on taas terve kuin pukki."

Näen kyynelten läpi, kun eläinlääkäri laittaa käsiinsä kumihanskat ja ottaa pöydältä pinsetit. Nainen kumartuu pöydälle nostetun Lunen ylle ja alkaa tutkia tätä, puhuen samalla: "Haluatko kertoa kaiken mitä tapahtui?"

Kuivaan kyyneleeni ja aloitan, samalla kun eläinlääkäri työskentelee sirujen nyppimisen parissa. 

"Toimit todella hyvin ja esimerkillisesti", eläinlääkäri kehuu puhuttuani. "Upeaa, että pysyit rauhallisena. Tämä koira on myös rauhallisuuden perikuva. Tai no, olisin minäkin jos käteni ja jalkani olisivat täynnä lasinsiruja!"

Naurahdan, mutta muistan taas yhden asian: "Pitääkö mun soittaa vanhemmilleni? Tarvitaanko me autoa?"

"En usko. Kun olen tutkinut vielä turkin ja laittanut haavoihin lääkerasvaa, sekä ehkä antibiootteja, odotatte hetken odotushuoneessa ja katsotte Lunen vointia. Voi olla, että teidän tarvitsee kantaa tämä takaisinkin, haavojen kanssa ei ole kiva kävellä."

"Okei", nyökkään. Olisi turhaa hätäännyttää äiti ja isää, heille voisi kertoa myöhemmin.

Kello kävi ja aika kului. Lopulta eläinlääkäri oli valmis: "Laitoin noihin jälkiin hoitavaa rasvaa, voitte ottaa tämän mukaan, se lisätään laskuun", hän sanoi ja antoi minulle pienen purkin. "Turkin kävin perusteellisesti läpi, vain pari sirua löytyi. Tassuissa oli aika monta, mutta sain kaikki kunnialla irti. Pari ikävän näköistä haavaa niistä jäi, mutta niitä ei tarvitse ommella, lääkerasvalla ja hoidolla paranevat. Kannattaa kääriä vaikka sideharsoa tassuun, jotta haavoihin ei mene likaa."

"Kiitos", sanon naiselle. "Mä en oikeasti tiedä miten kiittäisin."

"Eipä mitään", hän hymyilee. "Sehän on minun työni. Lähetän laskun äidillesi sähköpostilla."

*

Avaan oven ja laskemme Lunen eteiseen. Käännyn katsomaan Annea, joka hymyilee minulle vinosti.

"Kiitos oikeesti tosi paljon. Mä en oikeesti tiedä mitä tekisin ilman sua", sanon, ja olen tosissani.

"Eläisit tietysti", Anne virnistää. "Mut tietty mä tulin. Sitä paitsi Lune on Fantsun leikkikaveri, eikä se tolleri ilahtuis, jos mä en tekis mitään sen kaverin auttamiseksi."

Nauran: "Siitä puheen ollen, lenkille ei varmaan nyt voida lähteä, mutta haluisko se nimenomainen tolleri tulla tänne kattoon kamuaan?"

"Varppina haluais! Mä tulen kohta neljän tassun kanssa!"

Anne avaa oven ja astuu ulos. Kun hän sulkee oven, mielessäni on vain yksi ajatus.

Minulla on maailman paras ystävä.

No niin, pitäähän vastoinkäymisiäkin sattua! 

Mitä mieltä olet? Liian lyhyt, vai liian pitkä? Löysitkö kirjoitusvirheitä? Kuulen mielelläni rehellistä palautetta! :)