Onnenkivi

 

Moikka! 

Tämä, on fantasiaan vivahtava teksti, johon sain alku-inspiraation Esterin fantasia inspispostauksen kuvista!

Toivottavasti pidät, eikun lukemaan!

Onnenkivi

Wendy varoi astumasta kaapunsa päälle, kiivetessään muutaman porrasaskelman kuistille. 

Kop kop kop, hän koputti isoäitinsä talon oveen. Ovi oli samanlainen kuin muukin talo, hopeansävyinen ja jonka voisi vain olettaa haihtuvan ilmaan. Nuori noita tiesi vallan mainiosti, että talo oli ennen ollut mintunvihreä, kunnes isoäiti oli langettanut sen ylle suojaloitsuja.

Ovi avautui, ja vanha, purppuraiseen kaapuun pukeutunut nainen avasi oven: "Tule sisään vain, Wendy. Mukavaa, että tulit käymään", isoäiti sanoi.

Wendy astui sisään, asettaen suipon noidanhattunsa takaisin pään päälle, josta se oli alkanut valua ja sulki oven perässään.

Isoäiti katseli tyttöä päästä varpaisiin ja hymähti hilpeästi: "Sinun hiuksesi ovat kamalan sileät ja liukkaat, siksi tuo hattu valuu. Pysy hetki paikoillasi."

Nainen mutisi jotain, ja Wendystä tuntui, kuin hattu olisi yhtäkkiä liimautunut hänen päähänsä. Se ei lähtenyt, kun hän yritti ottaa sen pois, eikä silloin, kun hän käänsi päänsä alaspäin. 

"Sinun pitää sanoa sille irti. Ja kun haluat sen takaisin, asetat sen vain päähäsi ja käsket sen kiinnittyä. Sen ei pitäisi repiä päänahkaasi irti."

"Ai. Kiitos, isoäiti."

Isoäiti johdatti Wendyn olohuoneeseen ja siellä yönsiniseen nojatuoliin. Huone oli erikoinen, sillä sen seiniä peittivät hyllyt, jotka olivat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista. Yrttejä, loitsukirjoja, taikajuomapatoja, kynttilöitä, sekä yksittäistä tavaraa, kuten lasipurkki täynnä sinistä jauhetta, omituisen näköinen kapistus ja-

"Isoäiti, mikä tuo kivi tuossa on? En ole nähnyt sitä ennen."

"Aah. Tämä, tummansininen, spiraalikuvioinen kivikö?"

"Juuri se."

Isoäiti otti kiven käteensä ja hymyili: "En yleensä pidä sitä tässä, suljen sen yleensä loitsuin salaiseen paikkaan. Mutta... Lupaatko olla kertomatta tästä kellekään?"

"Lupaan ja vannon sen"; Wendy vastasi, ääni uteliaisuutta tihkuen ja jännittyneenä.

"Siinä tapauksessa, haluatko kuulla sen tarinan?"

Noita nyökkäsi ja isoäiti aloitti kertomuksensa: "Minä olin silloin vain hiukan sinua vanhempi. Olin kävelemässä metsässä, kun huomasin pienet, suttuiset jalanjäljet kostealla polulla. Pienempien jälkien päällä oli suuria, pegasoksen kavionjälkiä. Molemmat olivat selvästikkin juosseet. Huomasin, että se kaikki oli tapahtunut vain hetki sitten, joten vaihdoin kävelyn juoksuun. Pian kuulin ääniä, ja hiivin erään puun taakse. Kurkistin varovasti sen takaa ja näin aukean. Keskellä sitä pegasos uhkaili pientä kääpiötä. Minä-"

"Mutta isoäiti! Eiväätkö kääpiöt ja pegasokset elä rauhassa, sulassa sovussa?" Wendy huudahti ihmeissään.

"Nykyään kyllä. Ennen heillä oli paljon eripuraa, herra tietäköön miksi. Kuitenkin, astuin aukealle ja häädin pegasoksen, muuten se olisi luultavasti tappanut kääpiön. Kääpiö näytti syvästi kiitolliselta ja kertoi, että pegasos oli tuonut sodanjulistuksen. Olin kuulemma ehkä pelastunut heidät sodalta. Kääpiö antoi minulle tämän", isoäiti sanoi, tarinaansa uppoutuneena ja siveli tummansinistä kiveä."Kun hän lähti, olin ihmeissäni. Mitä minä kivellä tekisin? Niinpä heitin sen suoraa päätä läheiseen jokeen. Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä."

Isoäiti hiljeni ja Wendy alkoi tivata uteliaasti: "Mitä sitten tapahtui?!"

"Kivi ei uponnut. Se pysyi pinnalla. Veden päällä, edes vesipisara ei siihen osunut, vaikka oli tuulista. Tiedätkö miksi?"

"En," noita ihmetteli ja kurtisti kulmiaan.

"Toiveet eivät uppoa. Onni ei vajoa alas pimeyteen. Tämä on Onnenkivi ja se pysyy pinnalla, oli mikä oli. Aina. Ikuisesti."

Tää olis sitten tässä :) 

Toivottavasti piditte ja ei kun ensi postaukseen!